maanantai 11. maaliskuuta 2019

Nooa rakas

Tämä blogipostaus on osoitettu mun pojalleni. Rakkaalle esikoiselle, joka teki minusta äidin ja samalla täytti suurimmat unelmani. Jos seuraava postaus olisi sitten teksti kyseisen pojan tuomisesta tähän maailmaan. 

Rakas pieni. Tänään olet jo kaksi vuotias. Olet opettanut minulle näiden kahden vuoden aikana niin paljon, varmasti enemmän kuin minä sinulle. Opetit minulle millaista todellinen rakkaus toista ihmistä kohtaan on heti kun sain sinut syliini. Opetit minulle äidinrakkauden, sen kaikista vahvimman ja myös ihanimman rakkauden päällä maan. Sen rakkauden, joka hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet ja rakastaa, vaikka tekisit kuinka monta virhettä tahansa. Äiti ei koskaan käännä selkäänsä sinulle, voit luottaa siihen. Olet opettanut mikä on elämässä tärkeintä, nimittäin sinä. Ja siskosi ja isäsi tietenkin, meidän perhe. Olet opettanut minulle miltä tuntuu olla todella ylpeä jostakin, kun sanot automaattisesti kiitos jos saat jotakin. Mikä tärkeintä, olet opettanut minut elämään. Jos minulla ei olisi sinua, en olisi mitään. Ehkä ylioppilas, ehkä valmis lähihoitaja, mutta hemmetin onneton. Elämä olisi niin tyhjää etten edes halua ajatella sitä. Sinä täytit minun elämäni onnella ja rakkaudella. Teit kaikesta miljoona kertaa parempaa. Ennen sinua haaveilin kyllä lapsesta ja siitä millaista äitiys tulee olemaan, mutta sinä ylitit kaikki suurimmatkin unelmat.  




   Mutta kaiken rakkauden ja onnen keskellä, ei vauvavuotesi kyllä ollut helppo. Eikä oikeastaan tämä toinenkaan vuosi. Omaat hyvin vahvan oman tahdon ja nukut edelleen melko huonosti. Välillä tuntuu, että vihaat nukkumista. Mikä on harmi, koska äiti kyllä rakastaisi sitä. Mutta kaikesta selvitään. Heräillään, huudetaan ja seuraavana päivänä äiti tankkaa kahvia. Sitä se äitiys on välillä. Raskasta, mutta palkitsevaa aina. Huonojakaan hetkiä en vaihtaisi pois, sillä nekin kuuluvat tähän pakettin. Lapsiperhearki jos joku ei todellakaan ole pelkkää ruusuilla tanssimista.
   Kaikki asiat pitää myös tehdä juuri niin kuin sinä haluat. Ihan kuin pommia purkaisi, kun yrittää saada sinulle esimerkiksi vaatteita päälle. Koska jos suutut, et rauhoitu vaan huudat pää punaisena pienen ikuisuuden. Koen suurta ylpeyttä itsestäni ja sinusta, kun saan sinulle haalarin päälle ilman hirveää raivoamista tai sinut nukkumaan itseksesi. Kanssasi saa olla niin paljon varpaillaan ja varoa mitä sanoo tai tekee, mutta onneksi tunnen sinut tarpeeksi hyvin, että tiedän mikä kanssasi toimii ja mikä ei. Näin ollaan arjessa selvitty hyvin vähillä itkupotkuraivareilla. Äidin oma uhmapylly.








  Jännitin myös kovasti miten otat pikkusiskosi vastaan, mutta olet niin ihana, huomaavainen ja hyvä isoveli että ei tosikaan. Olet ensimmäisenä lohduttamassa siskoa, jos häntä kiukuttaa. Ensimmäisenä aamulla haluat nähdä siskon ja kun näet, hymy joka sinun naamalle leviää on yksi kauneimmista asioista, mitä olen koskaan nähnyt. Ja tämä ihana leveä hymy naamalla vilkutat siskolle ja sanot "heei". Näin meidän aamut nykyään alkaa. Voiko olla parempaa? Vaikka herättäisiin 5:30, niin tuo saa piristymään mihin kellonaikaan tahansa. Se miten pyyteettömästi rakastat siskoasi on ihan uskomatonta. Saat siskon nauramaan lähes aina, siihen edes äiti ei kykene. Teillä on aivan omat jutut jo nyt. Se on myös todella ihanaa, kun et haluaisi olla ilman siskoa hetkeäkään.  









Omaat todella hyvät käytöstavat, joita jaksan aina hämmästellä. Kaupassa et mene repimään mitään hyllyiltä alas vaan seuraat minua niille osastoille mistä pitää ostaa jotain ja haluat ylpeänä laittaa leivän ja juuston koriini. Sinun pikkukärryihin ei saa tulla muut kuin herkut. Kiität aina, paitsi jos on joku uusi tuttavuus ja ujostelet alkuun. Kun vain kuuletkin auton, hiljennät vauhtia heti ja menet tien reunaan. Jos sanon että pitää pysähtyä, sinä pysähdyt. Suojatiellä otetaan aina äitiä kädestä kiinni, sinä tiedät sen. Olet niin hieno poika, että aina saa pakahtua ylpeydestä.




Et vielä puhu paljoa, mutta ymmärrät aivan käsittämättömän hyvin asioita. Puhun puhelimessa mummisi kanssa juustokakusta, olet toisessa huoneessa ja sieltä kuuluu "poppu". Koska juustokakku oli loppunut pari päivää aiemmin. Puhun isäsi kanssa siskosi tutista, että missä se on ja sinä juokset sen hakemaan jostain. Edes me emme tienneet mistä sen löytäisi. Uskot asioita jos sinulle sanotaan nätisti, mutta jos äiti korottaa ääntään sinulle niin et tottele yhtään. Itse osaat sanoa poppu (loppu), kaakka/kaakko (kiitti), öiä (öitä), hääää (hei, heihei), mamma (äiti), ei oo (ei oo/ei), joo (kaikki varmaan tietää mitä tämä tarkottaa) ja kaikki on nykyään "MÄ" (koska minä itse, älä auta ja mene pois siitä). 





Tykkäät leikkiä autoilla, siskon leluilla ja leikkikeittiöllä. Hyppäät potkulaudan kyytiin, vilkutat ja sanot "häää" eli "heihei". Kun sinulta kysytään, että muutatko nyt pois kotoolta, vastaat että "joo". Kun sitten sanotaan, että tulee paha mieli jos lähdet, niin hyppäät pois potkulaudan kyydistä ja juokset halaamaan. Et halua, että kellään on paha mieli. Vaikka sitten halin jälkeen oletkin taas lähdössä. Hassu.  



Äiti voisi kirjottaa tähän loputtomasti siitä miten paljon sinua rakastan. Koen olevani maailman onnekkain ihminen, kun olen saanut noin mahtavan pojan itselleni. Kun kerron sinusta ihmisille tuntuu etten pysty sanoin edes kuvailemaan sinua. Sinut pitää nähdä itse omin silmin, jotta voi täysin ymmärtää sen miten mahtava olet. Olet minun silmäteräni. Välillä niin pirun ärsyttävä, mutta samalla sekunnilla niin hellyyttävä. Meillä on myös niitä raskaita hetkiä, on väsykiukkua, uhmaa ja muuta pelleilyä, eikä äidinkään hermot kestä loputtomiin. Mutta se kuuluu elämään ja äitiyteen. Ja sinä pieni muutit minun elämäni täysin. Jo pelkkä ajatus sinusta teki sen. Kasvatit minua ihmisenä ja nyt olen sitä mitä olen aina halunnut ollakin, nimittäin äiti. Ja maailman suurin kunnia onkin olla juuri sinun äitisi. Maailman parasta syntymäpäivää minun rakkaalle pojalle. Niin iso, mutta silti niin pieni vielä.










Rakastan sinua yli kaiken. - Äiti

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

1. odotukseni

Juhannus 2016. Olin ahdistunut, peloissani ja mietin saanko taas kerran pettyä omaan kroppaani. Oltiin mökillä eikä mulla ollut raskaustestiä mukana, joten jouduin odottamaan kunnes tultaisiin takaisin kotiin. Tein testin 28.6 illasta ja kun näin miten siihen alkoi piirtymään toinen viiva, aloin itkemään onnesta. Henki salpaantui (hyvällä tavalla) ja tuli semmoinen olo että voiko tämä olla edes mahdollista. Oli se. Menin Mikon luokse ja hoettiin varmaan 50 kertaa, että meille tulee ihan oikeesti vauva, sitä oli niin vaikea uskoa todeksi. Lähetin kuvat testistä mun kavereille, jotka oli tätä asiaa mun kanssa surrut ja mua eteenpäin kannustanut. Ja se miten onnellisia kaikki oli mun puolesta... Se oli häkellyttävää.


No, seuraavaksi heräsi tietysti huoli, että onkohan tämä pikkukaveri oikeassa paikassa kasvamassa kun kärsin niin kamalista alavatsakivuista alkuun. Tämän lisäksi olin lähestulkoon täysin oireeton  Rv 6+0 varasin ajan varhaisultraan Mehiläisestä ja siellä hän oli, 3,2mm kokoinen pieni rakas. 


   Pahoinvointia mulla ei ollut alkuunkaan. Jos olin nälkäinen niin tuli semmoinen pieni etova olo, ei muuta. Tasan kerran oksensin Nooan raskauden aikana ja sekin johtui siitä, että vetäsin aamulla raskausajan monivitamiinin tyhjään mahaan. Älkää ikinä tehkö samaa virhettä. Koska mitään ongelmia ei ollut jos oli syönyt jotain ennen vitamiinin ottoa. Raskaus oli muutenkin aika oireeton. Väsytti, olisin voinut nukkua kokoajan ja niin mä oikeestaan teinkin. Jatkuvasti olisi pitänyt syödä jotain, maha tuntui pohjattomalta. Turvotti ihan älyttömästi ja kyllä niitä kilojakin kertyi huimat 23. Sormet turposi niin ettei kihlasormus mahtunut enää sormeen, nenästä muotoutu jossain vaiheessa peruna ja farkuista jäi joka käyttökerta järkyttävät painaumat jalkoihin.

rv 15

rv 28

rv 32

    Ja vaikka paino nousikin hurjasti niin en stressannut sitä yhtään, päinvastoin. Koko elämäni oon ollut ihan langanlaiha, ei lantiota, pyllyä ja jalatkin on vaan kaksi tikkua joilla kävelen. Kertaakaan en ollut elämäni aikana painanut yli 50kg ja synnärille lähtiessä painoa oli 71kg. Ja minä olin itsevarmempi kuin koskaan. Raskausarpia mulle kertyi nimenomaan alakroppaan, niihin paikkoihin joihin ei ole aiemmin rasvaa pahemmin kertynyt. Synnytyksen jälkeen myös vatsaan ilmestyi muutama arpi.

rv 20

rv 32

rv 36

rv 40, laskentunajan masu

Parasta raskaudessa oli ehdottomasti ultrat, liikkeet ja maha. Ultrissa käytiin niin monta kertaa etten pysy edes laskuissa mukana. Rv 6 & 10 oli varhaisultrat, joissa molemmissa käytiin keskenmeno pelon kanssa. Rv 13 oli ensimmäinen kunnallinen ultra, niskapoimu-ultra, jossa kaikki vaikutti olevan vauvalla hyvin. Rv 17 käytiin omakustanteisessa ultrassa, jossa saatiin tietää odottavamme meidän toivomaa poikaa ja rv 21 oli virallinen rakenneultra, poika pysynyt poikana ja sielläkin vauvalla onneksi kaikki hyvin. Vielä rv 28 käytiin 3D-ultrassa katsomassa meidän pojan kasvoja. Mieletön fiilis nähdä oma lapsi niin todellisena, vaikka hän oli vielä mahassa. Loppuraskaudesta oli myös muutamat ultrat, kun käytiin synnärillä näytillä kipujen ja sikiön liikkumattomuuden takia.




Nooan liikkeet ei sattuneet kuin vasta ihan vikoilla viikoilla ja silloinkin todella harvoin. Tätä ihmettelin suuresti, samalla tietysti nauttien niistä hellistä ja ihanista potkuista läpi raskauden. Sitä tunnetta, kun oma lapsi liikkuu sun sisällä, ei vaan pysty sanoinkuvailemaan. Pari kertaa saattoi mahan läpi ihan nähdäkin pienen jalkapohjan. Olo tuntui etuoikeutetulta, kun pääsi kokemaan jotain sellaista, jotain niin upeaa. 
  Raskausvatsa. Kannoin sitä niin älyttömän ylpeenä. Olo oli lopussa kuin elefantilla, mutta silti tunsin oloni kauniiksi. Kerrankin mulla oli jotain muotoja, vaikka se muoto olikin pallo. Nooan odotusaikana tukalaa teki vain ihan viimeiset viikot, eikä sillonkaan ollut semmoinen olo että tulisipa tämä lapsi ulos niin olo helpottuisi. Maha painoi tietty jonkin verran ja jalat oli koetuksella kun joutui kantamaan yhtäkkiä 23kg lisää painoa. Vatsasta jouduin luopumaan rv 40+5, kun meidän poika päätti tulla yksiöstään ulos.  

 
rv 35

rv 39

rv 41, viimeinen mahakuva

Nooan raskaus oli ihana kokemus kaikin puolin. Suurin haaveeni kävi toteen ja sen lisäksi sain nauttia koko odotusajasta täysin rinnoin, kiitos helpon raskauden. Ja palkinnoksi tuosta 10 kuukauden matkasta sain maailman upeimman ja ihanimman pojan. Voisin sanoa siis olleeni ja edelleen olevani aika hemmetin onnekas.
- Suvi