keskiviikko 27. helmikuuta 2019

1. odotukseni

Juhannus 2016. Olin ahdistunut, peloissani ja mietin saanko taas kerran pettyä omaan kroppaani. Oltiin mökillä eikä mulla ollut raskaustestiä mukana, joten jouduin odottamaan kunnes tultaisiin takaisin kotiin. Tein testin 28.6 illasta ja kun näin miten siihen alkoi piirtymään toinen viiva, aloin itkemään onnesta. Henki salpaantui (hyvällä tavalla) ja tuli semmoinen olo että voiko tämä olla edes mahdollista. Oli se. Menin Mikon luokse ja hoettiin varmaan 50 kertaa, että meille tulee ihan oikeesti vauva, sitä oli niin vaikea uskoa todeksi. Lähetin kuvat testistä mun kavereille, jotka oli tätä asiaa mun kanssa surrut ja mua eteenpäin kannustanut. Ja se miten onnellisia kaikki oli mun puolesta... Se oli häkellyttävää.


No, seuraavaksi heräsi tietysti huoli, että onkohan tämä pikkukaveri oikeassa paikassa kasvamassa kun kärsin niin kamalista alavatsakivuista alkuun. Tämän lisäksi olin lähestulkoon täysin oireeton  Rv 6+0 varasin ajan varhaisultraan Mehiläisestä ja siellä hän oli, 3,2mm kokoinen pieni rakas. 


   Pahoinvointia mulla ei ollut alkuunkaan. Jos olin nälkäinen niin tuli semmoinen pieni etova olo, ei muuta. Tasan kerran oksensin Nooan raskauden aikana ja sekin johtui siitä, että vetäsin aamulla raskausajan monivitamiinin tyhjään mahaan. Älkää ikinä tehkö samaa virhettä. Koska mitään ongelmia ei ollut jos oli syönyt jotain ennen vitamiinin ottoa. Raskaus oli muutenkin aika oireeton. Väsytti, olisin voinut nukkua kokoajan ja niin mä oikeestaan teinkin. Jatkuvasti olisi pitänyt syödä jotain, maha tuntui pohjattomalta. Turvotti ihan älyttömästi ja kyllä niitä kilojakin kertyi huimat 23. Sormet turposi niin ettei kihlasormus mahtunut enää sormeen, nenästä muotoutu jossain vaiheessa peruna ja farkuista jäi joka käyttökerta järkyttävät painaumat jalkoihin.

rv 15

rv 28

rv 32

    Ja vaikka paino nousikin hurjasti niin en stressannut sitä yhtään, päinvastoin. Koko elämäni oon ollut ihan langanlaiha, ei lantiota, pyllyä ja jalatkin on vaan kaksi tikkua joilla kävelen. Kertaakaan en ollut elämäni aikana painanut yli 50kg ja synnärille lähtiessä painoa oli 71kg. Ja minä olin itsevarmempi kuin koskaan. Raskausarpia mulle kertyi nimenomaan alakroppaan, niihin paikkoihin joihin ei ole aiemmin rasvaa pahemmin kertynyt. Synnytyksen jälkeen myös vatsaan ilmestyi muutama arpi.

rv 20

rv 32

rv 36

rv 40, laskentunajan masu

Parasta raskaudessa oli ehdottomasti ultrat, liikkeet ja maha. Ultrissa käytiin niin monta kertaa etten pysy edes laskuissa mukana. Rv 6 & 10 oli varhaisultrat, joissa molemmissa käytiin keskenmeno pelon kanssa. Rv 13 oli ensimmäinen kunnallinen ultra, niskapoimu-ultra, jossa kaikki vaikutti olevan vauvalla hyvin. Rv 17 käytiin omakustanteisessa ultrassa, jossa saatiin tietää odottavamme meidän toivomaa poikaa ja rv 21 oli virallinen rakenneultra, poika pysynyt poikana ja sielläkin vauvalla onneksi kaikki hyvin. Vielä rv 28 käytiin 3D-ultrassa katsomassa meidän pojan kasvoja. Mieletön fiilis nähdä oma lapsi niin todellisena, vaikka hän oli vielä mahassa. Loppuraskaudesta oli myös muutamat ultrat, kun käytiin synnärillä näytillä kipujen ja sikiön liikkumattomuuden takia.




Nooan liikkeet ei sattuneet kuin vasta ihan vikoilla viikoilla ja silloinkin todella harvoin. Tätä ihmettelin suuresti, samalla tietysti nauttien niistä hellistä ja ihanista potkuista läpi raskauden. Sitä tunnetta, kun oma lapsi liikkuu sun sisällä, ei vaan pysty sanoinkuvailemaan. Pari kertaa saattoi mahan läpi ihan nähdäkin pienen jalkapohjan. Olo tuntui etuoikeutetulta, kun pääsi kokemaan jotain sellaista, jotain niin upeaa. 
  Raskausvatsa. Kannoin sitä niin älyttömän ylpeenä. Olo oli lopussa kuin elefantilla, mutta silti tunsin oloni kauniiksi. Kerrankin mulla oli jotain muotoja, vaikka se muoto olikin pallo. Nooan odotusaikana tukalaa teki vain ihan viimeiset viikot, eikä sillonkaan ollut semmoinen olo että tulisipa tämä lapsi ulos niin olo helpottuisi. Maha painoi tietty jonkin verran ja jalat oli koetuksella kun joutui kantamaan yhtäkkiä 23kg lisää painoa. Vatsasta jouduin luopumaan rv 40+5, kun meidän poika päätti tulla yksiöstään ulos.  

 
rv 35

rv 39

rv 41, viimeinen mahakuva

Nooan raskaus oli ihana kokemus kaikin puolin. Suurin haaveeni kävi toteen ja sen lisäksi sain nauttia koko odotusajasta täysin rinnoin, kiitos helpon raskauden. Ja palkinnoksi tuosta 10 kuukauden matkasta sain maailman upeimman ja ihanimman pojan. Voisin sanoa siis olleeni ja edelleen olevani aika hemmetin onnekas.
- Suvi






lauantai 23. helmikuuta 2019

blogin uusi alku

Moikka! Aloitin tosiaan blogin kirjoittamisen jo vuonna 2015, mutta innostus kirjottamiseen katosi silloin jo parin kuukauden jälkeen. Pitkään on tehnyt mieli alkaa taas kirjottamaan, kun elämäkin on päässyt muuttumaan tässä lähes neljän vuoden aikana niin paljon. Voisinkin siis aloittaa esittelemällä itseni, kertomalla mimmoista mun elämä on ja mitä mun blogistani saa jatkossa irti.

Eli, täällä kirjoittelee 21-vuotias Suvi, kahden pienen lapsen äiti ja yhden miehen kihlattu. Häitäkin tullaan jossain vaiheessa viettämään, niin niistäkin tulee varmasti kirjoitettua jonkin verran. Asutaan tällä hetkellä pk-seudulla, viikon sisään muutetaan isompaan asuntoon lähemmäs sivistystä. Tarkoituksena olisi aloittaa koulunkäynti nyt 2019 syksyllä tai sitten lykätä sitä puolella vuodella. Oon käynyt lukiota 3,5 vuotta, mutta se jäi mulla siitä huolimatta pahasti kesken. Maha alkoi oireilla 2015 kesällä ja kuukausien tutkimusten jälkeen tähystyksessä löytyi haavainen paksusuolentulehdus. Tässä suurin syy miksi koulunkäynti meni niin penkin alle, kun en siellä pystynyt ikinä käymään. Multa löytyy myös synnynnäinen sydänvika, joka alkoi oireilla Nooan vauvavuoden aikana rytmihäiriöinä. Vähän liikaa väsymystä ja RedBullia.


 Mutta, kun aloitin blogin kirjoittamisen silloin 2015, haaveilin yhdestä asiasta. Lapsesta. Olin löytänyt elämääni kumppanin, jonka kanssa pystyin näkemään yhteisen tulevaisuuden ja joka halusi elämältä samoja asioita mitä minä. Ja pitkän piinan jälkeen molempien toiveet kävi toteen, olin raskaana. Tästä pari kuukautta eteenpäin muutettiin meidän ensimmäiseen yhteiseen kotiin ja siitä taas muutama kuukausi eteenpäin mentiin kihloihin. Aion kirjoittaa vielä erikseen postaukset mun kummastakin raskaudesta, joten hypätään vaan suoraan siihen päivään 11.3.2017, kun meistä tuli pienen poikavauvan vanhempia. Pari kuukautta myöhemmin tämä poika sai nimekseen Nooa.


 
   Nooan vauvavuosi meni ihan sumussa ja silloin tapahtui paljon negatiivisia asioita. Kaiken keskellä terveyskin alkoi reistailemaan. Siitä huolimatta arki oman pienen kanssa oli ihanaa, raskasta tosin. Suunnitelmissa oli palata kouluun jo 2018 syksyllä, mutta elämä pääsi yllättämään. Viikkoa ennen kun Nooalla tuli 10 kuukautta ikää täyteen, tein ihan vitsillä raskaustestin ja se olikin positiivinen. No, suunnitelmat vaan uusiksi ja keskityin taas kasvattamaan masuani. Tällä kertaa siellä lymyili pieni tyttö. 10.10.2018 tämä meidän ihme syntyi. Ja siitä pari kuukautta eteenpäin, hän sai nimekseen Mila.


   Tämä blogi tulee sisältämään mun rehellisiä ajatuksiani äitiydestä, paljon juttuja mun lapsista, hääjuttuja sitten kun ne on ajankohtaisia ja yleisesti asioita mun elämästä, lapsiin liittyvää tai ei. Esimerkiksi epävarmuus omasta kropasta on tällä hetkellä semmoinen asia, joka häiritsee elämää todella paljon. Tämä blogi on erityisesti paikka johon purkaa myös niitä negatiivisia tuntemuksia. Eli tänne en jatkuvasti kirjottele miten ihanaa vaaleanpunaista hattaraa elämä tai äitiys on. Koska aina se ei vaan yksinkertaisesti ole sitä.
- Suvi